 Karunan oma aviisi on viihtynyt taittopöydälläni pitkään. Kerran vuodessa ilmestyvä lehti on täynnä paikallista historiaa ja tarinaa. Onkohan joku päällystänyt kesämökkinsä huussin lehden kansilla ja monenkohan karunalaisen kesämökin huussin lukemistoon lehti kuuluu. Gallupin paikka.
Muutaman vuoden arkiston lehdistä löydät Karuna.fi -sivustolta. Takuuvarma merkki keväästä on Sauvon Palveluoppaan taitto. Hiiopin arkisto kertoo, että jo 8 vuotta tämäkin opas on keväisin vieraillut työhuoneella.  Olen saanut tehdä jo tovin Kemiönsaarelaiselle J & M Launokorvelle matkaesitteitä. Niitä tehdessä on matkakuume kummasti alkanut vaivaamaan. Valtavasti mielenkiintoisia reissuja, ekologista, eikä tarvitsisi itse edes ajaa - hyppäisi vaan kyytiin.   Kannattaa kurkkia myös Launokorven Facebook ja Instagram.
Tälle juttukeikalle lähdin jo valmiiksi hymyssä suin, sillä muistoissa oli vielä vuosien takaa Rämsöön moottorifestivaalien maamoottorit ja Kimmo Pohjosen huumaava esitys. Nähdäpä joskus vielä Apex Twin soittamassa maamoottoreiden kanssa.   Torikan koulu sai sivunsa ja logonsa. Muutama kuvakin otettiin, sekä tehtiin mainospohja, jossa sopii ilmoitella koulun lukuisista tapahtumissa.
Varsinais-Suomen Yrittäjä-lehden kesäliitteestä löydät jos jonkinlaista tapahtumaa. Kirjoittelin muun muassa Turunmaan kesätapahtumista ja erikoisuuksista, mutta parhaiten mieleen jäi Kemiönsaarella sijaitseva Sagalundin museo. Kannattaa poiketa.  Näillä eväillä kirjoiteltiin ennen koulussa. Jäniksenkäpälät ja rihvelitaulut ovat jo historiaa, mutta rihvelitaulun muoto on sentään tuttu nykykoululaisille. Tabletin esiaste.
 Nostan hattua, sillä harvalla 89-vuotiaalla on asenne, terveys ja kroppa yhtä kohdillaan. Aira Samulinista juttua mm. Turun seutusanomissa.
 Kuvauskeikat ovat aina kivoja. Ihmisillä on yleensä hyvä fiilis ja hymy herkässä, oli kyse sitten rippijuhlista, ylioppilasjuhlista tai häistä. Näissä häissä oli ihanan rento ja välitön tunnelma, morsian säteili kuin enkeli ja kelikin oli kesän parhaimpia.
 Luulin näitä talven pihassa sirkutelleita siivekkäitä varpusiksi. Tarkempi tutkistelu tiesi kertoa, että ovat pikkuvarpusia. Sehän sopii, täällä kun on kaikki aavistuksen pienempää. On suomenpienhevosia, pienikokoisia maatiaiskissoja ja mitä vielä.
 Kevään valo on raakaa, aivan kuten ilmakin. Se tuo julmalla tavalla esiin kaikki pienet pölyhiukkaset niin ikkunoissa kuin flunssaisen potilaan nenäliinoissakin. Kaikkialla tuntuu olevan pieniä hiukkasia leijailemassa, hiekkaa, pölyä, tomua. Raaka valo myös lämmittää. Kärpäset kerääntyvät etelänpuolisille ikkunoille, kuin turistit aurinkorannoille. Neiti kevät tuli ajoissa.  Kirkot ovat varsin hienoja paikkoja ikuistettavaksi. Siellä on blingiä ja taidokasta käden jälkeä. Maksan mukisematta kirkollisveron, jos sillä pysyisi nämä kulttuurihistoriallisesti arvokkaat rakennukset tallessa tuleville sukupolville.  Kauneimpia joululauluja tuli pihistyä, enkä muista koska viimeksi näin olisi käynyt. Nyt on se kaikista vaikein virsi soinut päässä koko viikon. Ei huono korvamato.   Instagram-tilit, Facebook-sivut ja blogit ovat väärällään jokseenkin latteita elämänviisauksia ja tietysti englanninkielisinä. Sisustustarroina ne taisivat nähdä jo huippuaikansa ja hyvä niin. Tämäkin tietysti kuvastaa jossain määrin suomalaisen asennetta itseään ja maataan kohtaan. Mitäs me täällä junttilassa osataan, niin vaikea kielikin.
Pyh ja pah. Meillä on täällä kekseliästä ja fiksua jengiä. Kaiken lisäksi maa on pullollaan yksin olevia vanhuksia, jotka kipeästi kaipaisivat juttuseuraa. Nykyajan palvelukeskuksista löytyy katoavaa kansanperinnettä, muistoja ja elämänviisauksia vaikka ihan mihin. Tässä muutama elämänviisaus Savosta. Se joka ensiksi tulee, ottaapi. Tätä ohjenuoraa on taas jaettu kuulemma kaikille oppilaille, jotka ovat tämän opettajan opissa olleet, tosin vain miespuolisille. Jos jäät työttömäksi, ota innovatiivinen vaimo. Laitilan ja Rauman välimaastosta kuulin seuraavat: See kon kanasist rikastu, ei ikän kööhäks tul. Heosel pääse sillo, ko härjäl vast meina. Ann heose sur, ko sil o suur pää. Kuva eräältä juttukeikalta. Sama suomeksi: Hevosomistajat ovat tyhjätaskuja.   Syksy tuntuu vesiväripaletilta, jossa kaikki värit ovat sotkettu keskenään liiallisen veden kera. Kaikki ovat likaista ja märkää.
Ei haittaa. Pitää vain avata silmät ja huomata, että jotain kaunista tässäkin vuodenajassa on.  Rapukausi lienee jo hiipunut, mutta näitä vintiöitä ei lautasella nähdä. Kuvassa liejutaskurapu, josta tehtiin Suomessa ensimmäiset havainnot Rymättylässä 2009. Vieraslaji on saanut rauhassa lisääntyä ja nyt niitä on miljoonia jos ei miljardeja Itämeren rannoilla. Asiantuntijat odottaa, koska Itämeressä kohahtaa tämän lajin vuoksi. Mutarapunakin tunnettu kaveri kun syö kaikkea mahdollista merenpohjasta ja kestää jopa ympäristömyrkkyjä.
Juttuahan tästä oli tehtävä, kun sellaisia ahventen mahalaukuista löytyi. Myönnetään, taas on kissa kuvassa. Sovitaan, että ne ovat ansainneet tämän. Meidän kissoja on nimittäin ihmetelty kautta aikain. Ensimmäinen kantaemo toimitti beaglen virkaa seuraamalla uskollisesti metsästäjää. Pienet saaliit se haki ja söi itse. Samainen tulisielu ajoi ketun pois pihamaalta ja nukkui suden näköisen koiran kanssa samassa pedissä. Yksi tunnettiin hyvänä sukeltajana, joka myös kalasti itse saaliinsa. Kolmas teki tarpeensa aina vessanpönttöön. Neljäs helpotti valeraskaan koiran mielenterveyttä imuroimalla siltä maitoa. Viides tuli kädestä pitäen pyytämään apua synnytykseensä, kuudes harrasti ratsastusta ja mitä vielä. Muutama on kysynyt, että miksi juuri meidän kissat ovat tuollaisia ekstroverttejä. Joku sen sitten myöhemmin nasevasti keksi. Johtuu kuulemma omistajista.  Heinäkuussa lenkillä oli seurana Kaapo, fiksuin tuntemani suomenpystykorva. Nyt Kaapo ja hänen parhaat ystävänsä ovat radion aalloilla.  Kyllä vaan. Meilläpäin on vuoria ja komeita sellaisia. Tälläkin reissulla vierähti pari tuntia tuosta vaan. Korkeita kallioita, pieniä luolia, siirtolohkareita, kippuramäntyjä ja löytyi sieltä pieni lippaluolakin.    Kotikunnan Koli. Näissä maisemissa mieli lepää, kun on vain kaksi asiaa nähtävänä, taivasta ja metsäistä horisonttia.   Jättiläisnorppa.  Opasteetkin löytyivät.
Aina ei ehdi tarttumaan kameraan, mutta kovasti olisivat omat ponit halunneet Hevoslinjan matkaan. Nostan kyllä kypärääni porukalle. Itse en menisi pomminvarmallakaan hevosella kyseiselle tielle. Siellä kun ei tunnu pätevän mitkään lait tai säännöt.  Meritse, merellä, meressä... Näitä kaikkia on mahtunut kesään ja toivon mukaan mahtuu vielä syksyynkin.    Työmatkoilla voi törmätä kaikenlaiseen mielenkiintoiseen, kun pitää silmät auki ja kulkee vähän hitaammin.
|
